1.9.2017

 | Teksti: Hanna Ojanpää 

| Kuvat: Christian T. Joergensen

Uusintana yhteiskuntatieteilijä: Petri Hakkarainen

Valtiotieteilijä-lehti (nyk. Ura) haastatteli ulkoasiainsihteeri Petri Hakkaraista Berliinissä vuonna 2011. Keväällä hän aloitti ministerineuvoksena ja poliittisen tiimin vetäjänä Suomen Washingtonin-suurlähetystössä. Ennen nykyistä pestiään kuutta kieltä puhuva Oxfordin tohtori työskenteli parisen vuotta ulkoministeriön lähettämänä asiantuntijana Geneven turvallisuuspoliittisessa keskuksessa. Kuka enää uskoisi, että Hakkarainen pyrki vatsikaan vähän vitsillä ja pääsi sinne rimaa hipoen?

Petri Hakkarainen syyskuussa 2017

  • Ministerineuvos, Suomen Washingtonin-suurlähetystön poliittisen tiimin vetäjä
  • Siirtyi Washingtoniin huhtikuussa 2017, nykyisessä tehtävässään aloitti virallisesti elokuun alussa. Ennen Washingtonia Hakkarainen työskenteli vajaat pari vuotta ulkoministeriön lähettämänä asiantuntijana Geneven turvallisuuspoliittisessa keskuksessa (GCSP). Sitä ennen hän oli kaksi vuotta Helsingissä ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä.
  • Washingtonissa Hakkaraisen tehtävänä on huolehtia siitä, että hänen tiiminsä saa välitettyä Suomeen mahdollisimman ajantasaista ja analyyttistä tietoa Yhdysvaltain politiikan suunnasta. Samaan aikaan tiimi tekee parhaansa ajaakseen Suomen etua Washingtonissa, kertoo Suomen näkemyksistä ja tuo suomalaispäättäjiä oikeiden keskustelukumppanien luokse. Tiimin tehtävien kirjo on todella laaja. Omalla tontillaan  hän keskittyy ennen muuta Yhdysvaltain ja Euroopan suhteisiin, turvallisuuspolitiikkaan ja Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan.

Miten yhteiskuntatieteilijä voi muuttaa maailmaa?

Aktiivisella yhteiskunnallisella osallistumisella. Keinoja siihen on monenlaisia, joko työssä tai vapaa-ajalla. Maailma muuttuu ilman yhteiskuntatieteilijöitäkin, muttei välttämättä hyvään suuntaan. Elämme sellaista aikaa, ettei passiivisen sivustaseuraajan paikalle saisi jäädä. Yhteiskuntatieteilijöillä on valtavasti osaamista, olisi melkeinpä vastuutonta jättää se vain omaksi tiedokseen.

 

Petri Hakkarainen kävelee joka päivä mennen tullen 20-minuuttisen työmatkansa Tiergartenin puiston läpi Suomen Berliinin lähetystöön. Arkkitehtuurisesti vaikuttavassa rakennuskompleksissa ovat edustettuina kaikki Pohjoismaat.

-Lähetystömme on työpaikkana suomalainen, mutta työympäristönä pohjoismainen, 35-vuotias valtiotieteiden maisteri ja filosofian tohtori kertoo.

Hakkaraisen titteli suurlähetystössä on ulkoasiainsihteeri. Vastuusektoreina ovat energia-, ilmasto- ja maatalouspolitiikka sekä itäaiheet Venäjästä Itämeren alueeseen ja Keski-Aasiaan.

-Berliinin lähetystö on suomalaisittain varsin suuri ja olemme voineet jakaa vastuualueita kollegojen kesken. Suurvaltojen lähetystöillä on aivan eri luokan resurssit erikoistua yksittäisiin aiheisiin, mutta itse pidän työkentän monipuolisuutta sen suolana.

 

Menestyksellistä huulenheittoa

Hakkaraisen sukujuuret vievät Savonlinnan suunnalle, mutta hän itse on syntyisin pääkaupunkiseudulta.
-Kolmannelta luokalta ylioppilaaksi asti kävin Helsingin Saksalaista koulua. Heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin niukin naukin Helsingin valtiotieteelliseen. Pääsykoerima taitaa heilua vieläkin.

– Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut maailman tapahtumista. Yläaste- ja lukioiässä, 1980- ja 90-lukujen taitteessa, niistä ei juurikaan ollut pulaa, joten kiinnostus sai hyvää nostetta. Luokkakaverini kanssa vitsailimme, että haetaan valtsikkaan lukemaan kansainvälistä politiikkaa, sittenhän voi aina mennä johonkin lämpimään maahan diplomaatiksi.

Kumpikaan nuorista miehistä ei myöhemmin myöntänyt olleensa tosissaan, mutta valtsikkaan molemmat päätyivät. Ja Hakkarainen myöhemmin vielä diplomaatin uralle.

Vitsistä lähtenyt valtiotieteilijän ura oli maisterin papereiden jälkeen vasta aluillaan. Gradun ohjannut professori näki vastavalmistuneessa jotain erityistä ja houkutteli hänet mukaan Etyk-aiheiseen tutkimusprojektiin.

-Tartuin aihe-ehdotukseen – Länsi-Saksa ja Etyk –, mutta samalla tuntui luontevammalta kokeilla siipiään muualla kuin tutuissa ympyröissä. Hain parin muun brittiyliopiston ohella Oxfordiin ja pääsin! Toivon edelleen, että professorini ei kanna kaunaa siitä, että karkasin aiheen kanssa muualle, Hakkarainen naurahtaa.

 

Kovien kansien välissä

Hyppyä tuntemattomaan seurasi neljä vuotta päätoimista tutkimusta apurahan turvin: osa ajasta Oxfordissa, osa Helsingissä ja loput arkistojen perässä eri maissa.

-Ehdin aloittaa työt ulkoministeriössä ennen valmistumista, joten loppupuserrus jäi töiden oheen. Olin todella helpottunut, kun sain jätettyä kaksoiselämän taakseni keväällä 2008, Hakkarainen kertoo.

Kova työ johti helpotuksen lisäksi myös kansainväliseen menestykseen. Entisen Länsi-Saksan liitto-kanslerin nimeä kantava puolueista riippumaton Bundeskanzler-Willy-Brandt-Stiftung-säätiö (BW-BS) jakaa joka toinen vuosi palkinnon korkeatasoiselle nuoren tutkijan väitöskirjalle, joka koskettelee Brandtin poliittista toimintaa. Hakkarainen heittäytyy vaatimattomaksi, kun hän kuvaa Willy Brandt-palkinnon rajattuja aihekriteereitä suhtees-sa saamaansa julkisuuteen.

-Kilpailu ei varmaan mitään mielettömän laajaa ollut, mutta olihan palkinto mukava huomionosoitus omasta työstä. Itse en ollut aktiivinen osapuoli, vaan joku oli vinkannut väitöskirjastani tälle berliiniläiselle säätiölle.
Hakkaraisen osalta prosessi päättyy loppuvuonna 2011, kun brittiläis-amerikkalainen Berghahn Books kustantaa väitöskirjan.

-Oxfordin yliopiston pääkirjastossa oleva kirjastoversio saa sitten seurakseen ihan oikean kirjan. Palkinto oli hyvä kannuste väitöskirjan julkaisuun etenkin, kun brittiyliopistosysteemissä se ei ole mikään itsestäänselvyys.
Hakkaraisella on edelleen kiinnostusta yhteiskunnallisia ilmiöitä kohtaan, mutta ainakin toistaiseksi tutkimustyö on hautautunut työlastin alle.

 

Sattumien urapolku

-Valtsikassa sanottiin, että varsinkin meissä poliittisen historian opiskelijoissa on kolme arkkityyppiä: yksistä tulee toimittajia, toisista tutkijoita ja kolmansista diplomaatteja tai muita virkamiehiä. Minä taidan olla harvinaisen mielikuvitukseton, kun on pitänyt kokeilla järjestyksessä kaikkia.

Opiskeluaikana työkokemusta Hakkaraiselle kertyi teksti-tv-urheilutoimittajan hommista jääkiekkojuniorien valmentamiseen. Yksi kesä meni perinteisessä poliittisen historian opiskelijoiden työpaikassa, vahtimestarina Urho Kekkosen museossa Tamminiemessä.

-Myöhemmin tein pari harjoittelupätkää Ulkopoliittisessa instituutissa ja Berliinin suurlähetystössä. Reilu vuosi ennen valmistumistani aloitin työt Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä päivittäisten menovinkkien parissa. Seuraavaksi siirryin Hesarin ulkomaantoimitukseen kesätoimittajaksi ja jatkoin siellä satunnaisesti vähän pidempäänkin.

Berliiniin Hakkaraiset tulivat keväällä 2007. Kun pesti päättyy kesällä 2012, seuraava kohde on todennäköisimmin Helsinki. Nyrkkisääntönä diplomaattimaailmassa on ollut, että ulkomailla voi olla korkeintaan kahdessa paikassa peräkkäin ja korkeintaan seitsemän vuotta yhteensä, sen jälkeen vauhtia haetaan taas kotimaasta.

-Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Veikkaisin, että kaikki ulkoministeriön virkamiehet eivät enää automaattisesti ajattele diplomaattiuraa eläkepäiviin asti. Itselleni työuran jatko ulkoministeriössä on joka tapauksessa nyt todennäköisin vaihtoehto.

 

 

Glamouria vai kaikkea muuta

Diplomaattiuralle tullaan Kavakun eli kansainvälisten asioiden valmennuskurssin kautta. Kursseja on järjestetty vuodesta 1970. Hakuprosessi on monivaiheinen; yleistietokokeita, soveltuvuustestejä ja haastatteluja. Muodollisina vaatimuksina on ylempi korkeakoulututkinto ja riittävä kielitaito.

-Valintaprosessissa vaakakupissa painavat monet tekijät, joista hakijana ei aina tiedä. Aiempi työkokemus, sosiaaliset taidot, soveltuvuus erilaisiin työtehtäviin ja paineensietokykykin vaikuttavat lopulliseen päätökseen, Hakkarainen toteaa ja selventää, että mielikuva diplomatiasta on usein kaukana todellisuudesta.

-Työnkuva vaihtelee merkittävästi paikasta ja tehtävästä toiseen. Esimerkiksi työ osana suurta, monenkeskistä EU-edustustoa Brysselissä on hyvin erilaista kuin pienemmissä lähetystöissä. Nyky-Berliinissä ei ole aavistustakaan siitä, millaista työ on kriisialueella, viime aikoina vaikkapa Pohjois-Afrikassa. Mutta siinä piilee myös tämän uran iso houkutus: vaikka työnantaja pysyy samana, tehtävät ja ympäristöt vaihtuvat säännöllisesti.

Nykyään ollaan kaukana stereotyyppisestä asetelmasta, jossa diplomaatti on aina mies ja häntä seuraa maailmalle edustusrouva. Viime vuosina valtaosa Kavakun käyneistä on ollut naisia. Sukupuoleen katsomatta puolisot ovat usein vähintään yhtä korkeasti koulutettuja kuin diplomaatitkin.

-Monet perheelliset kollegani ovat päätyneet asumaan eri maissa puolisoidensa kanssa. Itse en sitä haluaisi. Meillä on ollut onnea, kun vaimoni on saanut omat työnsä pyörimään Berliinistä käsin. Koko työuran mittaisten, puolison asemapaikan vaihtoihin soveltuvien ratkaisujen löytäminen on taatusti vaikeaa. Olisi sääli, jos ulkoministeriöstä tulisi ainoastaan sinkuille soveltuva työpaikka, Hakkarainen painottaa.

 

Kotimaan käyntikortti

Saksassa asuu suomalaisia pienen kaupungin verran. Osa heistä pitää yhteyttä toisiinsa, osa taas ei. Suurlähetystölle tehtävänkuva sen sijaan on selvä.

-Olemme käytettävissä kaikenlaisten käytännön asioiden hoitamisessa ja jalkaudumme suomalaisyhteisöjen ti-laisuuksiin eri puolella Saksaa. Tehtävänämme on tuoda suomalaisuutta esille sen kaikissa muodoissa.
Toisen EU-maan pääkaupungissa olevassa lähetystössä valtaosa raportoivan virkamiehen työtehtävistä liittyy tavalla tai toisella EU-asioihin.

-Olemme eräänlaisia viestinviejiä Suomen ja Saksan välillä. Selitämme ja välitämme Suomen näkemyksiä saksalaisille. Toiseen suuntaan pureskelemme ja analysoimme Saksan politiikkaa suomalaisiin tarpeisiin. Asemamaan tapahtumia seuraamme tietysti myös tiedotusvälineiden avulla, mutta syventävää tietoa saa vain luomalla itselleen mahdollisimman laajan kontaktiverkon.

Kevään eduskuntavaaleja Hakkarainen seuraa mielenkiinnolla. Asetelma on jännittävämpi kuin aikoihin.
-On kiinnostava nähdä, missä suhteessa galluplukemat ovat lopullisen vaalituloksen kanssa. Erityisen kiinnostavaa se on näin valtion virkamiehenä. Tuloksen pohjalta selviää sekin, millaista hallitusta jatkossa edustaa ja kuka on oman ministeriön ohjaksissa.

 

Pieni pala Berliiniä, iso osa sydäntä

Vapaahetkinään Petri Hakkarainen lukee mielellään. Yöpöydän kirjapinossa tasapainosta kilpailevat fakta ja fiktio.

-Olemme vaimoni kanssa dvd-sarjojen suurkuluttajia, dubatusta saksalaisesta televisiosta olemme pysyneet kategorisesti erossa. Käyn myös usein elokuvissa. Berliinissä elokuvien tarjonta on aina laajaa, mutta aivan omaa luokkaansa helmikuisten Berlinale-elokuvafestivaalien aikaan. Uusi juttu elämässämme on ystäväpariskunnan kanssa hankkimamme siirtolapuutarha. Odotamme jo malttamattomana kevään tuloa, jotta pääsemme kylvöhommiin. Suunnittelemme uutta mökkiä purkukuntoisen vanhan rotiskon tilalle. Tarkoituksena on saada pikkumökkiin mahdutettua saunakin, Hakkarainen huokaa.

Kesämökki keskellä kaupunkia, lyhyen fillarimatkan päässä kotoa. Jo nyt Hakkaraiset ovat tietoisia tulevasta luopumisen tuskasta, kun Berliinistä lähdön aika koittaa.

-Onneksi tontti jää ystäviemme haltuun, ellemme sitten pidä kiinni omasta osuudestamme. Pieni pala Berliiniä olisi houkuttelevaa säilyttää.

Haastattelu julkaistu alun perin Valtiotieteilijä-lehdessä maaliskuussa 2011.

 

Petri Hakkarainen

  • 35 vuotta
  • valtiotieteiden maisteri, filosofian tohtori
  • väitöskirja ”Amplifying Ostpolitik: The Federal Republic of Germany and the Conference on Security and Cooperation in Europe, 1966–72”
  • ulkoasiainsihteeri Berliinin suurlähetystössä
  • kielitaito: suomi, ruotsi, englanti, saksa, ranska, espanja
  • naimisissa, perheeseen odotetaan kahta lasta Kolumbiasta
Jaa artikkeli