15.2.2010

 | Teksti: Irja Ketola 

| Kuvat: Valtteri Kantanen

Jari Sedergren: Elokuvatohtorin paratiisi

Harva voi kuvata omaa työpaikkaansa paratiisiksi. Valtiotieteiden tohtori, elokuvan ja historian tutkija Jari Sedergren on poikkeus.

– Kyllä tämä on paratiisi: urakka valtavan elokuvakokoelman keskellä, jossa tutkijat eivät ole juuri aiemmin päässeet mellastamaan, hän hymyilee kävellessään komeiden mustavalkoisten valokuvien reunustamaa käytävää pitkin omaan työhuoneeseensa.

Valokuvissa säihkyy elokuvatähtiä suomalaisen elokuvahistorian vuosikymmeniltä: Ansa Ikonen, Helena Kara, Tauno Palo.

Olemme Kansallisessa Audiovisuaalisessa arkistossa KAVA:ssa Helsingin Sörnäisissä.

Sedergrenin kiinnostus elokuvaan ja historiaan sai alkunsa jo 1960-luvulla. Lapsuuden asuinkunnan Muhoksen kirjaston ovi kävi ahkeraan.

– Luin todella paljon. Kun lasten- ja nuortensarjat oli koluttu läpi, siirryin historiateoksiin. En säikähtänyt paksujakaan opuksia.

Sedergrenien televisio oli jossakin välissä korjattavana yhteen pötköön kolme vuotta, mutta se ei estänyt poikaa näkemästä elokuvia. Kansakoulunopettaja-isä piti elokuvakerhoa, jossa Sedergren ahkeroi apupoikana.

 

Käytännön filmihullu

– Filmikeloja tuli raahattua jo 12–13-vuotiaana, ja kun 1970-luvulla muutin Helsinkiin opiskelemaan, minusta tuli käytännön filmihullu. Katselin tavallisesti 2–3 elokuvaa päivässä.

Helsingin yliopistoon Sedergren lähti aluksi opiskelemaan matematiikkaa ja kemiaa, mutta siirtyi ensimmäisen vuoden jälkeen valtiotieteisiin. Pääaineekseen hän valitsi poliittisen historian ja sivuaineiksi taloushistorian, käytännön filosofian ja kansantaloustieteen.

– Ne kaikki auttavat ymmärtämään maailmaa. Innostuin siinä määrin, että kahlasin ensimmäisen vuoden aikana puolet opinnoista läpi. Lopuissa menikin sitten kymmenen vuotta, hän naurahtaa.

Opiskeluaikanaan Sedergren teki myös töitä valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastossa, toimistosihteerinä viestinnän laitoksella sekä lyhyen aikaa poliittisen historian assistenttina.

Gradunsa aiheeksi mies valitsi yhden lempiaiheistaan, elokuvasensuurin. Samaa aihepiiriä hän syvensi väitöskirjassaan, jossa pureutui poliittiseen elokuvasensuuriin Suomessa vuosina 1939–1947.

Väitöskirja syntyi Suomen Akatemian tutkijana, jossa hän sen jälkeen jatkoi akatemiahankkeen tutkijatohtorina ja poliittisen historian yliopistonlehtorina.

 

Renessanssipersoonan runsaudenpula

Pilke silmäkulmassaan Sedergren määrittelee itsensä ensyklopediseksi renessanssipersoonaksi.

– Luen aina paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Väitöskirjaa varten kerätyistä aineistoistakin olisi syntynyt kymmenkunta väitöskirjaa, mies virnistää.

– Toisaalta, mikään kerätty tieto ei ole mennyt hukkaan, sillä olen aina pystynyt hyödyntämään niitä töissäni.

Kansallisessa Audiovisuaalisessa arkistossa Sedergren on työskennellyt vuodesta 2003. Arkisto sisältää filmejä ja videoita, peräti 297 571 numeroitua nimikettä. Opetusministeriön alaisen valtion laitoksen tehtävänä on säilyttää kotimaista elokuva-, televisio- ja radiokulttuuria, ja vuodesta 1984 sen toiminta on perustunut elokuvien talletuslakiin.

KAVA:ssa Sedergren on muun muassa synnyttänyt työryhmässä kaksi uutta osaa Filmografiaan, suomalaisen elokuvan ensyklopediaan. Viimeisin niistä tuli ulos 2005, ja jatkoa on luvassa internetiin. Myös elokuvasensuurin historia valmistui KAVA:n tutkijana, samoin yhteistyössä Ilkka Kippolan kanssa urakoitu tiiliskiven paksuinen teos Dokumentin ytimessä.

– Suomen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia neljältä ensi vuosikymmeneltä. Teos ilmestyi viime vuonna, ja seuraavista vuosikymmenistä kertovat teokset ovat suunnitteilla. Samanniminen sarja pyörii parhaillaan KAVA:n omassa elokuvateatterissa Orionissa.

Sedergren iloitsee siitä, että arkistossa esitetään lyhyt- ja dokumenttielokuvia.

– Näin linkkautuu yhteen arkistotyön koko ketju restauroinnista tutkijantyöhön ja edelleen työn tulosten esittelyyn puheissa, artikkeleissa, kirjoissa sekä esityksissä omassa teatterissa ja festivaaleilla. Näin myös tulevien tutkijoiden ja arkistoainesta tarvitsevien dokumentaristien työ helpottuu.

Jari Sedergren myös opettaa, muun muassa avoimessa yliopistossa.

– Opettaminen pitää vireillä sitä, mitä itse aikoinaan opiskelin, hän arvioi.

Kun Sedergren lupautui kolme vuotta sitten Sodankylän elokuvafestivaaleille vetämään elokuvakaraokea, hänen silmiinsä osui tapahtumaa esittelevä mainos, jossa häntä tituleerattiin kirjailijaksi ja tohtoriksi.

– Se tuntui hemmetin hyvältä! Teen todellakin sitä, mihin olen kouluttautunut. Ja hauskinta on, että pääsen virka-aikanakin sukeltamaan niihin asioihin, jotka ovat intohimoni.

 

JARI SEDERGREN

  • Syntyi vuonna 1959 Kajaanissa.
  • Valmistui Helsingin yliopistosta valtiotieteen maisteriksi 1991, suoritti lisensiaatin tutkinnon 1996 ja väitteli valtiotieteiden tohtoriksi poliittisesta historiasta 1999.
  • Tutkijana ja erikoistututkijana Suomen Akatemiassa: 1996–98 professori Hannu Salmen johtamassa Kriisi, kritiikki, konsensus -hankkeessa ja 2000–01 professori Seppo Hentilän johtamassa Kylmä sota -hankkeessa.
  • Vuodesta 2003 tutkijana Kansallisessa Audio-visuaalisessa arkistossa.
  • Julkaissut useita teoksia, kymmeniä artikkeleita sekä luennoinut Suomessa ja ulkomailla erikoisalueistaan sensuurista, elokuvasensuurista, propagandasta, nationalismista, suomalaisesta elokuvasta ja dokumenttielokuvasta.
  • Internetissä ilmestyvän Ennen & Nyt – ­Historian tietosanomien perustajajäsen ja alkuvuosien päätoimittaja. Jatkaa lehden toimittajana.
  • Kuuluu Valtion elokuvalautakuntaan sekä DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaalia järjestävän yhdistyksen hallitukseen.
  • Asuu Herttoniemenrannassa vaimonsa ja 13-vuotiaan tyttärensä kanssa.
  • Katsoo noin 700 elokuvaa vuodessa.
  • Harrastaa karaokelaulamista.
  • Seuraa tiiviisti myös kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa, koska ”tieteessä ja taiteessa on kysymys samasta tuskasta”.
  • Teksti: Irja Ketola Kuva: Valtteri Kantanen
Jaa artikkeli

Ammattilaiset