Filosofian maisteri, Suomen Taitelijaseuran toiminnan­johtaja Petra Havun mukaan yhteiskuntamme käy läpi toista murroskautta. Ensimmäisen osui laman jälkeisiin vuosiin.

-Laman jälkeen Suomi ei palautunut entiselleen. Tämä meneillään oleva murros on vaikutuksiltaan vie­läkin kattavampi ja rankempi. Väestö vanhenee, työpaikat ja ­tekijät karkaavat ulkomaille eikä hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet pysy entisellä mallilla pystyssä. Taiteessa tämä näkyy julkisen rahoituksen osuuden vähentymisenä ja siinä, että se on yhä enemmän sidottu projekteihin. Nyt tarvitaan uudenlaista ajattelua ja uudenlaisia tekoja, Havu pohtii.

-Jotta pystyy toimimaan muuttuvassa maailmassa, on omattava yleissivistystä.

KOKEMUKSEN KARTOITTAMA

Yliopistossa Havun pääaine oli tai­dehistoria, sivuaineina valtio-oppi ja viestintä. Yhdistelmästä on tosielä­mässä ollut paljon hyötyä. Myös kie­let ja ympäröivä maailma ovat aina kiinnostaneet Saksassa syntynyttä ja siellä myöhemmin työskennellyttä Havua.

-Opiskelujen jälkeen olin töissä YK:n Ilmastonmuutossopimuksen sihteeristössä. Organisaatio oli nuori, ja työntekijät motivoituneita anta­maan työlleen kaiken. Käytännössä tämä tarkoitti pitkiä työpäiviä, mikä puolestaan oli minulle – pienen lap­sen äidille – varsin haastavaa, vaik­kakin kiinnostavaa, aikaa. Suomeen palattuamme etsin paikkaani vuoden ajan, tein freelancerina töitä ja olin muun muassa Kiasmassa oppaana.

Oma lokero löytyi järjestömaail­masta; ensin Akavan Erityisalojen Keskusliitosta alue­ ja opiskelijavas­taavana, sittemmin jäsenjärjestön toi­minnanjohtajana, Professoriliiton asiamiehenä ja vuodesta 2005 toimin­nanjohtajana Taiteilijaseurassa. Koke­musta järjestösektorilla on Havulle kertynyt jo yli vuosikymmenen ver­ran.

-Olen ollut edustamassa hyvin erilaisia järjestöjä ja eritaustaisia ihmisiä niiden jäseninä, mutta lähtö­kohta kaikissa on sama: asioiden edistäminen ja edunvalvonta. Itse asiassa viimeisimpiä edustamiani ammatti­kuntia, taiteilijoita ja professoreja, yhdistää vahvasti luovuuden kunnioitus. Se, kuinka professorit käsittelevät luovuutta analyytti­sesti ja taiteilijat tunteella on puolestaan erot­tava tekijä. Ja onhan taiteilijoissa havaitta­vissa myös tiettyä anarkiaa, Havu naurahtaa ja myöntää, että taiteen tehtävänä on kyseen­alaistaa, katsoa asioita ja maailmaa eri tavalla kuin suuret massat.

Taiteilijaseura eroaa akavalaisista edun­valvontajärjestöistä myös siinä suhteessa, että taitelijat eivät keskimäärin ole työ­suhteessa. Ammattikunta on muutenkin hyvin polarisoitunut: yli 40 000 euron vuosi­ansioihin pääsee ainoastaan kaksi prosenttia.

-Työelämää koskeva lainsäädäntö ei ole kirjoitettu taiteilijoita varten, Havu harmit­telee.

-Suuri osa taiteilijoista ei ole työntekijöitä tai lain tarkoittamia yrittäjiä. Taiteelliseen työhön kuuluu riskinotto, mutta taiteelli­sessa merkityksessä. Jos taidetta tekee voiton tavoittelemiseksi, menettää se nopeasti tai­teellisen ominaisluonteensa ja arvonsa.

YHTEISEN HYVÄKSI

Suomen Taiteilijaseura on kuuden jäsen­järjestön kattojärjestö, ammattikuvataiteili­joita joukossa on noin 3 000. Suomen mitta­kaavassa määrä on liikaa.

-Taitelijoiden määrä on räjähtänyt käsiin. Kilpailu samoista vähistä varoista ja taiteen ostajista on niin ikään kasvanut. Kasvun taustalla on ammattikorkeakoulujen synty. Kuvataiteilijoita koulutettiin liikaa, ja vali­tettavan suuri osa heistä on työttöminä. Nyt ammattikorkeakoulutusta ajetaan alas, mikä on myös meidän tahtotilamme, kunhan kor­jausliike tapahtuu hallitusti, Havu toteaa.

Havun vastuulla on hoitaa edunvalvon­taa kaikkia kuvataiteilijoita koskevissa asi­oissa. Tavanomaisesti päivä alkaa sähkö­postien ja median uutistarjonnan parissa. Usein arkeen kuuluu tapaamisia, kokouk­sia ja palavereja yhteistyökumppaneiden tai projektien yhteyshenkilöiden kanssa.

-Aikaa kuluu paljon myös asioiden hoitamiseen puhelimessa sekä esimiestyössä. Pari kertaa viikossa pyrin käymään taidenäytte­lyissä, avajaisissa tai kutsuvierastilaisuuk­sissa. Edustamista riittäisi joka illalle, mutta raja on vedettävä johonkin ja huolehdittava myös omasta jaksamisesta, Havu tietää.

Käytännössä Havun työssä on kyse lobbaamisesta, tiedon jakamisesta eri tahoille.

-Lobbaamiseen liittyy paljon negatiivisia mielikuvia. Itse koen, että lobbaus on par­haimmillaan tiedonjakoa, mistä hyötyvät eri tahot. Toki taustalla on aina oman asian ja ajatusten myynti, mutta vastuullinen lob­baus antaa myös kuulijalle kritiikin kestä­vää, puolueetonta informaatiota. Lobbarin on myös tultava toimeen erilaisten ihmisten kanssa, tämä on ehkä henkilökohtaisesti oma vahvuuteni.

Yleisellä tasolla Havu on huomannut, kuinka järjestöiltä odotetaan aikaisempaa enemmän yksilöllisiä palveluita kollektiivi­sen edun sijaan.

-Ihmisiä kiinnostaa, miten jokin asian hyödyntää minua juuri nyt. Mutta käytäntö on osoittanut, että työelämän paranemiseen johtaneet toimenpiteet on aina saavu­tettu yhteistä etua ajatellen. Tämä hämärtyy välittömän, yksilökohtaisen hyödyn tavoit­telun takia. Erityisesti trendi näkyy nuorten jäsenten määrän laskussa. Esimerkiksi noin 40 prosenttia nuorista kuvataitelijoista ei koe järjestäytymistä itselleen tärkeänä.

Havu itse liittyi jäseneksi Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:hyn työskennelles­sään Professoriliitossa.

-Liiton kompetenssi ja konteksti olivat itseäni lähempänä kuin humanistiset liitot. Jäsenenä seuraan, mitä alalla tapahtuu, luen jäsenlehteä ja olen käyttänyt joitakin liiton palveluita. Mutta koska työni tapahtuu jär­jestössä, en ole kovin aktiivinen jäsen vapaa­ajallani.

KULTTUURIN KUUMA PERUNA

Puhe kääntyy väistämättä uudelleen ajan­kohtaiseksi nousseeseen Guggenheim­hankkeeseen. Havu on ammattinsa ja edustamansa järjestönsä puolesta ollut kom­mentoimassa hanketta useaan otteeseen.

-Minulla on montakin mielipidettä asiasta. Virallisesti voin sanoa, että Guggen­heim on periaatteellisella tasolla tervetullut Suomeen, mutta vain sillä ehdolla, että sen rahoitus ei ole pois muusta kulttuurin tuesta. Amerikkalaisen säätiön omistaman museon rahoittaminen niukista kulttuurin määrä­rahoista ei sen sijaan ole hyväksyttävä veto. Hieman minua hämmästyttää, että kansain­välisen tason museon valitsemisessa Suo­meen ei ole otettu huomioon muita vaihto­ehtoja. Guggenheimia onkin perusteltu lähinnä elinkeinopoliittisilla näkemyksillä – ei niinkään sisällöllisin perustein – ja juuri sitä siltä saadaan: rakennuksena kiinnostava turistinähtävyys.

Havu kuitenkin myöntää, että mahdolli­sen Guggenheimin mukanaan tuomat raha­virrat ovat hyväksi kaikille. Lisäksi hän uskoo, että houkuttelevana kohteena sen vaikutukset näkyisivät myös Helsingin galleriakentässä ja niiden myynnin lisäänty­misenä. Sen sijaan hän ihmettelee amerikka­laisten brändien invaasiota Suomeen: neliö­kilometrin alueelta löytyy jo nyt Burger King ja Starbucks, samoihin mittoihin mahtuisi siis mukaan myös Guggenheim.

-Tämä toimintamalli voi toimia aikansa, mutta missä ovat todelliset innovaatiot, jotka veisivät Suomea eteenpäin? Newyorkilainen museonjohtajatuttavani sanoi osuvasti, että hän on kuvitellut Helsingin olevan kunnian­himoisempi. Oma työni suomalaisen kulttuu­rin ja kuvataiteen hyväksi ei lopu aivan heti.