24.1.2020

Välitodistus yhteiskuntatieteelliselle korkeakoulutukselle

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus on julkaissut raporttinsa yhteiskuntatieteellisestä korkeakoulutuksesta. Arviointi toteutettiin vuonna 2019 ja se koski yhteiskuntatieteellisen alan koulutustarjonnan kehittämistä ja profiloitumista. 

Yhteiskuntatieteellisen alan tutkintokoulutusta tarjoavat Suomessa kahdeksan yliopistoa: Helsingin yliopisto (ml. Svenska social- och kommunalhögskolan), Itä-Suomen yliopisto, Jyväskylän yliopisto, Lapin yliopisto, Tampereen yliopisto, Turun yliopisto, Vaasan yliopisto ja Åbo Akademi. Keväällä 2019 yliopistoissa oli yhteensä 78 tutkinto-ohjelmaa, joista 48 oli maisteriohjelmia, 16 kandidaattiohjelmia ja loput 14 yhteistutkinto-ohjelmia.

Sisäänotto- ja tutkintomäärillä mitaten suurimmat yhteiskuntatieteellisen alan kouluttajat ovat Tampereen yliopisto ja Helsingin yliopisto.

Yhteiskuntatieteellisen alan laajuus tulee esille uusien alojen ja monitieteellisten tutkinto-ohjelmien kautta. Yhteiskuntatieteet ovat selvästi laajentuneet etenkin maisteriohjelmien kautta monimuotoiseen ja monitieteiseen suuntaan. Eri yliopistojen tarjoamien tutkinto-ohjelmien kesken on jonkin verran päällekkäisyyttä erityisesti alan yleisten oppiaineiden ympärille rakennetuissa opintokokonaisuuksissa, mutta myös huomattavaa eriytymistä ja pitkälle erikoistuneita ohjelmakokonaisuuksia.

Arviointiryhmän puheenjohtaja, hallintotieteen professori Jussi Kivistö Tampereen yliopistosta kertoo, että arvioinnin perusteella yhteiskuntatieteellinen korkeakoulutus on edelleen hyödyllinen tieteenala.

– Se on laaja-alaista, ongelmanratkaisukykyä painottavaa monipuolista koulutusta, jolla on merkitystä.

Kaksiportainen tutkintorakenne 

Jussi Kivistö Kuva: Teemu Launis

Yhteiskuntatieteelliset tutkinnot ovat nykyään kaksiportaisia, ja koostuvat alemmasta, kolmivuotisesta kandidaatintutkinnosta ja ylemmästä, kaksivuotisesta maisteritutkinnosta.

– Yksi ongelma tässä on, että kandidaatintutkinto ei tuota työelämäkelpoisuutta, vaan jos työtehtävä edellyttää korkeakoulututkintoa, sillä tarkoitetaan yleensä ylempää tutkintoa, Kivistö sanoo.

Kandidaatin- ja maisterintutkinnot olisi mahdollista tehdä eri yliopistoissa, mutta se on jäänyt valitettavan harvinaiseksi.

Kivistön mukaan valtaosa jatkaa opintojaan samassa oppilaitoksessa, jossa on aloittanut, vaikka liikkuvuudesta olisi hyötyä sekä opiskelijalle että yhteiskunnalle.

– Valintaprosessia pitäisi yksinkertaistaa niin ettei syntyisi kaksinkertaisia pääsykokeita.

Profilointi on alkutekijöissään

Korkeakoulujen profiloituminen on tähän mennessä tarkoittanut niiden kilpailua resursseista ja viroista. 

– Hallinnon näkökulma profilointiin on näyttäytynyt lähinnä karsimisena ja keskittämisenä yhä suurempiin yksiköihin. Uusilla opetusmenetelmillä opetusta olisi mahdollista hajauttaa siten, että yksi vastaa yhdestä kurssista ja toinen toisesta, ja eri paikkakunnilla seurataan opetusta virtuaalisesti. Jos kotiseudulta lähdetään kauas opiskelemaan, on paluumuutto erittäin epätodennäköistä. Sosiaalialaa ja hallintotieteitä opiskelleita tarvitaan kuitenkin joka puolella maata.

Opiskelijat epävarmoja osaamisestaan

Yhteiskuntatieteellisten opintojen paradoksi on sen geneerisyydessä. Kun tutkinto ei pätevöitä suoraan mihinkään ammattiin, ovat valmistuvat opiskelijat epävarmoja omasta osaamisestaan.

Kivistön mukaan työnantajat sen sijaan arvostavat juuri tätä geneerisyyttä, kriittistä ajattelua ja laaja-alaisuutta.

– Työnantajat eivät halua nippeliosaajia, sillä ne taidot opiskellaan työpaikoilla. Sitä paitsi niillä on tapana vanhentua nopeasti. 

Kivistö muistuttaa, että vaikka pääaine olisikin yleisluonteinen, voi sopivilla sivuainevalinnoilla täydentää tutkintoa konkreettisten asioiden suuntaan. 

Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n erityisasiantuntija Piritta Jokelainen täydentää, että yhteiskuntatieteellisten opintojen yleisluontoisuus on tavallaan kaksiteräinen miekka, jossa opiskelu tuottaa työelämään muutosta ymmärtäviä, itseään ja organisaatiotaan kehittämään kykeneviä työntekijöitä, jotka osaavat soveltaa oppimaansa. Samalla he eivät kuitenkaan tunnista omaa osaamistaan.

– Näkisin, että itsereflektiota ja oman osaamisen sanoittamista pitäisi harjoitella jo yliopistoissa opintojen yhteydessä. Tässä opetuksen ja oppimistilanteiden järjestämistavat ovat tärkeitä työkaluja. 

Jatkuva oppiminen korostuu

Piritta Jokelainen Kuva: Hessu Heikurinen

Raportissa nostetaan esiin jatkuvan oppimisen tarve, jota pidetään erittäin tärkeänä yliopistojen tulevaisuuden strategioiden osana. Elinikäisenä oppimisena aiemmin tunnettu jatkuva oppiminen myönnetään tarpeelliseksi, koska työelämä muuttuu kaiken aikaa, ihmiset vaihtavat alaa ja osaaminen kaipaa päivittämistä.

Jokelainen huomauttaa, että yliopistoihinkin vaikuttava jatkuvan oppimisen rahoitusmalli on alkutekijöissään. Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut onkin yhdessä kahdeksan muun akavalaisen liiton kanssa ajanut henkilökohtaista osaamistiliä, jossa rahoitusvastuu olisi jaettu työntekijän, työnantajan ja yhteiskunnan kesken. 

– Ongelmana on myös suomalaisen oppimisjärjestelmän tutkintokeskeisyys. Jatkuvan oppimisen tarpeet olisivat monesti toteutettavissa huomattavasti kevyemmin kuin tutkintomallilla. Onneksi aiempia opintoja voidaan nykyään lukea hyväksi uusiin, mutta kehitettävää olisi myös työssä tai projekteissa hankitun kokemuksen ja opin näkyväksi tekemisessä. Ylipäänsä Suomessa ollaan yhä liian kaksijakoisia: pitää olla joko opiskelija tai työntekijä vaikka yhä useammat ovat käytännössä molempia limittäin. 

Tutustu arviointiraporttiin

Jaa artikkeli

Ammattilaiset