Hartz-paketti ei pelastanut Saksaa
Aina aika ajoin joku esittää kotimaisessa mediassa, että Suomen tulisi ottaa oppia Saksassa 2000-luvun alussa toteutetuista Hartz-uudistuksista. Hartz-konsepti oli poikkeuksellisen laaja työmarkkinauudistuspaketti, jossa reformoitiin niin työnvälitystä, työttömyysturvaa kuin työmarkkinasääntelyäkin. Kun joku esittää Hartz-mallia Suomeen, tarkoitetaan sillä yleensä kuitenkin lähinnä kahta asiaa: kannustavampaa työttömyysturvaa yhdistettynä epätyypillisen työn sääntelyn vakauttamiseen. Joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen niille, jotka odottavat […]
Aina aika ajoin joku esittää kotimaisessa mediassa, että Suomen tulisi ottaa oppia Saksassa 2000-luvun alussa toteutetuista Hartz-uudistuksista. Hartz-konsepti oli poikkeuksellisen laaja työmarkkinauudistuspaketti, jossa reformoitiin niin työnvälitystä, työttömyysturvaa kuin työmarkkinasääntelyäkin. Kun joku esittää Hartz-mallia Suomeen, tarkoitetaan sillä yleensä kuitenkin lähinnä kahta asiaa: kannustavampaa työttömyysturvaa yhdistettynä epätyypillisen työn sääntelyn vakauttamiseen.
Joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen niille, jotka odottavat Hartz-mallista pelastajaa Suomen ongelmiin. Hartz ei nimittäin pelastanut edes Saksaa.
On totta, että ennen Hartz-reformien aloittamista Saksaa pidettiin ”Euroopan sairaana miehenä”, jolla oli krooninen kilpailukykyongelma. Tilanne oli pitkälti sama kuin Suomella nyt. Schröderin hallituksen aikana, samoihin aikoihin Hartz-uudistusten kanssa, Saksan talous alkoi kuitenkin kohentua. Moni näki yhteyden näiden kahden tapahtuman välillä. Vaikka Hartzia on kritisoitu ankarasti siitä, että se on luonut Saksaan työssäkäyvän köyhälistön, näkevät monet Hartzin olevan Saksan nykyisen menestyksen takana.
Korrelaatio ei kerro kausaliteetista
Aivan viime vuosina kansainvälinen tutkimuskirjallisuus on alkanut murtaa tätä myyttiä. Myytin murtamisen taustalla on oikeastaan hyvin yksinkertainen havainto: kehitys Saksan palkkatasossa. Saksan reaalipalkat ovat nimittäin laskeneet vuodesta 2003 saakka. Nousua on alkanut tapahtua vasta aivan viime vuosina. Huomionarvoista on myös, että entisen Länsi-Saksan alueella reaalipalkat per työntekijä ovat olleet laskussa jopa 90-luvun alusta saakka.
Ei ole ihme, että vienti vetää ja työllisyys kasvaa maassa, jossa palkkataso ei nouse vaan laskee. Mutta onko sillä mitään tekemistä Hartz-ohjelman kanssa?
Moni tutkija on sitä mieltä, että ei. Akyolin, Neugartin ja Picherin (2013) meta-analyysissä listaamista tutkimuksista yli puolet ei löydä mitään yhteyttä Hartzin ja kasvaneen työllisyyden välillä. Erityisen hyvän tiivistelmän aiheesta on kirjoittanut Dustmann ja muut (2014). Kirjoittajien argumentti on, että Saksan nousun on aiheuttanut kolme tekijää. Ensiksikin, neuvostojärjestelmän romahdus Itä-Euroopassa ja Saksojen yhdistyminen on aiheuttanut halvan mutta koulutetun työvoiman tulvan Länsi-Saksan teollisuuspaikkakunnille. Toiseksi, ammatillinen järjestäytyminen on heikentynyt jatkuvasti ja kollektiivisten palkkasopimusten kattavuus on pienentynyt. Näistä kahdesta oikeastaan seuraa kolmas ja tärkein seikka: Saksan työmarkkinajärjestöjen keskenään sopima palkkaneuvotteluiden joustomekanismi.
Jos tätä analogiaa venyttää vastaamaan parhaillaan Suomessa käytävää keskustelua, voitaisiin sanoa, että Saksassa syntyi pitkäkestoinen yhteiskuntasopimus. Maan hallituksella oli siinä kuitenkin varsin passiivinen rooli.
Köyhytä naapurisi -politiikkaa
On myös muita syitä, miksi Saksa ei välttämättä ole esimerkillinen malli Suomen kaltaisille maille. Yksi niistä on makrotaloudellinen. Useat arvostetut makrotaloustieteilijät, esimerkiksi Oxfordin yliopiston professori Simon Wren-Lewis, on kritisoinut Saksan palkkalinjaa väittäen sen olevan beggar-thy-neighbour-politiikkaa. Termillä tarkoitetaan makrotaloustieteessä tilannetta, jossa yksi maa menestyy naapuriensa kustannuksella.
Saksan tapauksessa kuvio linkittyy olennaisesti yhteisvaluutta euroon: Saksalla on paljon vaikutusvaltaa Frankfurtissa sijaitsevassa Euroopan keskuspankissa, ja Saksa onkin kyennyt yhdistämään harjoittamansa aggressiivisen palkkapolitiikan itselleen sopivaan, koko yhteisvaluutta-aluetta koskevaan rahapolitiikkaan. Lopputuloksena Saksan kilpailukyky on parantunut suhteessa ympäröiviin euromaihin samalla kun niihin on syntynyt rakenteellista alijäämää. On varsin selvää, ettei Saksa olisi voinut saavuttaa erinomaista työllisyyskehitystään, mikäli kaikki maat olisivat toimineet kuten Saksa. Tai mikäli Saksa ei olisi ollut osa euroaluetta, jolloin sen oma valuutta olisi revalvoitunut.
Pitää lisäksi muistaa, että Hartz-paketilla on ollut myös hintansa. Kun on sallittu esimerkiksi Minijob-työsuhteet, joissa saa tienata 450 euroa kuussa ilman sosiaalivakuutusmaksuja ja alennetuin veroin, on siitä tullut monille pysyvä loukku. Työnantajalla kun ei ole suurempia kannusteita panostaa 450 euron työntekijään, muttei myöskään palkata häntä vaativampiin tehtäviin, sillä siitähän pamahtaisi heti työn sivukulut maksettavaksi.
Mistä sitten oppia?
Olen kuitenkin Seppo Rädyn kanssa eri mieltä – ei Saksa nyt ihan paska maa ole. Ja Saksassa on varmasti paljon, mistä Suomessakin voitaisiin ottaa mallia. Tällaisia ovat muun muassa vientisuuntautuneiden pk-yritysten vahva asema (Mittelstand), joustavat työaikamallit (Kurzarbeit) sekä vahva oppisopimuskoulutus (Azubi) ja työssä oppimiseen keskittyvä ammatillinen koulutus (Ausbildung). Työmarkkinasääntelyn kokonaisuudistusta kaipaavia kehottaisin kuitenkin kääntymään mieluummin vaikkapa Tanskan mallin puoleen.
Erno Mähönen
Kirjoittaja sai Vuoden yhteiskuntatieteellinen pro gradu -palkinnon aiheesta Labour Market Reforms, Institutions, and the Quality of Employment: Should we all follow German Hartz model in reforming labour markets?. Hän on työskennellyt Saksassa alan tutkimuslaitos Institut zur Zukunft der Arbeit IZA:ssa. Tällä hetkellä hän työskentelee työ- ja elinkeinoministeriössä.