Ihana yhteiskuntatieteilijyys
Käsitteet on määriteltävä ja yhteiskunnan rakenteet tunnistettava. Nämä lienevät kaksi tärkeintä oppia, jotka ovat tehneet minusta yhteiskuntatieteilijän.
Käsitteet on määriteltävä ja yhteiskunnan rakenteet tunnistettava. Nämä lienevät kaksi tärkeintä oppia, jotka ovat tehneet minusta yhteiskuntatieteilijän. Kun vielä olin tutkijan työssä, oma alani oli otteeltaan sitä politiikan tutkimusta, jossa yhteiskunnan rakenteet näyttäytyvät osana ihmisen yhteisöllistä elämää: kohtaamisissa kanssakansalaisten kanssa. Tutkin siis narkomaanien kansalaisuutta eli miten aineistoni huume-ehtoiset vangit kohdataan ja miten he kohtaavat muita ihmisiä yhteiskunnan rakenteissa, kuten julkisessa tilassa ja julkisten palvelujen piirissä.
Yksityisen ja julkisen välinen pohdinta on aina tarpeen. Meillä kaikilla kun tapaa olla toive kuvitella, että elämästämme löytyisi selkeä yksityinen alue, josta itse päätämme. Nähdäkseni mitään puhtaasti yksityistä tilaa ei ole olemassa. Yhteiskunta pirulainen se tunkeutuu jokaiselle elämänalueellemme: päihteidenkäyttöön, seksuaalisuuteen, parinmuodostukseen, henkilökohtaiseen hygieniaan ja ruokavalioon.
Monille meistä on haastavaa joutua myöntämään, että yhteiskunnalliset rakenteet selittävät elämäämme siinä, missä henkilökohtaiset taipumuksemmekin, kuten kyvyt ja valinnat. Yhteiskunnassa tapahtuu perin vähän aitoja yksityisiä ikiomia yksilön valintoja. Hanna Wassin ja Kimmo Grönlundin tuore demokratiatutkimus Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015 näyttää jälleen sen, miten poliittista osallistumistamme selittää varsin pitkälle sellaiset taustamuuttujat kuin sukupuoli ja sosiaalinen asema.
Itse olen pitänyt tätä yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä sikäli lohdullisena, ettei minun tarvitse suhtautua halveksuvasti ihmisiin, jotka ovat elämäntiellä eksyneet. Minä tiedän, että heitä ovat nujertaneet monet rakenteet ja vastaavasti hyvinvointivaltio voi olla sellainen rakenne, joka perittyjä erojamme tasaa.
Keskustelunavauksena tällainen blogi ei ole erityisen yhteiskuntatieteellinen. Onhan koulutuksemme ytimessä käsitteiden määrittely. Myönnetään, että joskus on ollut rasittavaa istua kokouksissa, joissa kasa yhteiskuntatieteilijöitä pyrkii laatimaan asiakirjan, jonka kaikki voivat allekirjoittaa. Kukin on tottunut pikemminkin kritisoimaan kuin tekemään. Jokaiseen sanaan takerrutaan. ”Mitä tässä nyt tarkoitetaan yhteiskunnallisella rakenteella?”, ”Mikä on hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan ero?”, ”Meidän on määriteltävä mitä tarkoitamme julkisella tilalla, jos siitä kirjoitamme.”
Käsitteiden määrittelyä ei kuitenkaan vaadita kiusallaan, vaan siksi, että tieteellinen ajattelu pyrkii täsmällisyyteen. Ihmistieteet eivät ole eksakteja siten kuin matematiikka. Ainoa tapa, jolla voimme päästä lähelle parasta mahdollista tietoa on olla tarkkana käsitteiden kanssa. Ne ovat numeroita meidän yhtälöissämme. Käsitteiden uudelleenmäärittely ja uusien käsitteiden keksiminen on se tapa, jolla yhteiskuntatieteet menevät eteenpäin. Teoriamme lepää käsitteissä, käsitteiden kautta me käsitämme.
Täsmällisten käsitteiden vaatimus on se syy, miksi myös yhteiskuntatieteilijät helposti puhuvat ihmisten arkea lähellä olevista asioista sellaisella tieteellisellä jargonilla, jota on vaikea ulkopuolisten ymmärtää. Itse olen pyrkinyt noudattamaan akateemisen mentorini Jussi Vähämäen ohjetta puhua vaikeasti vain sellaisista asioista, jotka tiedän takuulla kirkkaasti ymmärtäväni. Käsitteiden taakse ei sovi mennä piiloon, eikä niitä käyttää brassailun välineenä. Niin tärkeitä ne meille yhteiskuntatieteilijöille ovat.
Blogikirjoitus on osa YKA70-juhlavuosikampanjaa.
Rosa Meriläinen
Rosa Meriläinen on kirjailija, yrittäjä ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja
