Oikeassa paikassa
Kolmas kerta toden sanoi. Olin perheeni vanhin lapsi, vanhempani eivät olleet edes ylioppilaita, käsitykseni akateemisista opinnoista olivat olemattomat. Jälkikäteen ajatellen ei siis tunnu kovinkaan ihmeelliseltä, etten osunut ensimmäisellä yrittämällä itselleni sopivaan paikkaan.
Kolmas kerta toden sanoi. Olin perheeni vanhin lapsi, vanhempani eivät olleet edes ylioppilaita, käsitykseni akateemisista opinnoista olivat olemattomat. Jälkikäteen ajatellen ei siis tunnu kovinkaan ihmeelliseltä, etten osunut ensimmäisellä yrittämällä itselleni sopivaan paikkaan.
Ensimmäinen osoitteeni oli humanistinen tiedekunta. Lähdin Hämeenlinnasta Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja yleistä kirjallisuustiedettä, mutta todellinen tavoitteeni oli tulla runoilijaksi. Ensimmäinen opiskeluvuosi karisti mielestäni uskon omiin lyyrisiin lahjoihini. Vaikutti myös epätodennäköiseltä, että postmoderneja ranskalaisia romaaneja lukemalla pääsisin ikinä kunnolliseen ammattiin.
Ahdisti. Jouduin niin suuren hämmennyksen valtaan, että päätin tehdä u-käännöksen ja hakea kauppakorkeakouluun. Pääsin sisään, ja sinne olisin varmaan mennytkin, ellei kiinteistönvälittäjäisäni olisi yllättäen puuttunut peliin. ”Älä mene”, isä neuvoi, ”et ole sinne tarpeeksi kova.” Päätin uskoa isää ja aloin taas kerran valmistautua pääsykokeisiin, tällä kertaa valtiotieteellisen. Meneillään oli onneksi armeijavuosi, oli hetki aikaa harkita.
Tunnetta on vaikea selittää, mutta niin vain oli: aloittaessani syksyllä 1996 opinnot valtsikassa tiesin jotenkin heti löytäneeni oikean osoitteen. Valtiotieteellisellä oli oma kampus ja oma kirjasto. Tunsin kuuluvani jonkinlaiseen yhteisöön, jolla oli kaupungissa tietty rajattu paikkansa. Humanistiseen verrattuna opetus tuntui suorastaan käytännönläheiseltä ja ammattiin valmistavalta.
Mikä tärkeintä, opetetut asiat kiinnostivat. Pääaineeni oli viestintä, sivuaineena luin valtio-oppia. Runoilijahaaveistani luovuttuani tähtäsin toimittajaksi, ja koska lama oli hellittänyt ja nousukausi alkanut, tie siihen suuntaan aukesi yllättävän nopeasti. Suurimman osan opiskeluajastani sovittelin yhteen töitä ja opintoja, mikä olikin oikeastaan optimitilanne. Sain käytännön työharjoittelun A-lehdissä, valtiotieteellisessä viisastuin ja sivistyin. Nautin yhtä lailla sekä yliopistosta että Katso-lehden toimituksesta, jotka ympäristöinä olivat luonnollisesti melko erilaisia.
Noina vuosina luennoille kiirehtiessäni tai tentteihin valmistautuessani en tietoisesti ajatellut rakentavani identiteettiäni. Niin minä kuitenkin tein. Ei tietenkään ollut samantekevää, että opiskelin juuri valtiotieteellisessä. Ei ollut yhdentekevää, että pänttäsin päähäni juuri niitä kirjoja. Humanistisessa ne olisivat jääneet lukematta, samoin kauppakorkeassa, ja jos en olisi lukenut niitä, hahmottaisin maailmaa nykyäänkin toisenlaisin välinein. Niilläkin varmaan pärjäisin, mutta olen tyytyväinen näihin käytettävissäni oleviin.
Koen yhteiskuntatieteellisten opintojen vahvistaneen kykyäni hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Sillä on tietenkin hintansa, yksityiskohdat jäävät ajattelussani usein vähemmälle huomiolle, mutta yhtä kaikki tällainen kyky on nykymaailmassa navigoidessa eduksi. En ole varsinaisesti minkään alan asiantuntija. Toisaalta melko monista minulla on jonkinlainen käsitys. Ihmisjoukkojen jakautuessa keskenään kilpaa huutaviin leireihin kuvittelen toisinaan ehkä valheellisestikin, että koulutukseni ansiosta pystyn kenties hiukan paremmin tarkastelemaan monimutkaisia asioita useammalta kuin yhdeltä kantilta.
On päivänselvää, että opinnoista on ollut ratkaisevaa hyötyä journalistisissa töissäni. Ensisijaisesti olen kuitenkin ollut viimeiset kaksitoista vuotta romaanikirjailija, ja äkkiseltään voisi kuvitella, että kirjallisuustieteen opintojen jatkamisesta olisi ollut niissä puuhissa enemmän iloa.
Ajattelen kuitenkin toisin. Valtiotieteellinen ohjasi ajatuksiani todennäköisesti myös kaunokirjallisesti hedelmällisemmille urille, avasi minulle toisenlaisia ajatuspolkuja, joita romaaneissani olen sitten tutkiskellut. Yhteiskunnallinen kirjallisuus määritellään Suomessa usein turhan kapeasti, en välttämättä sovi tämän määritelmän puitteisiin, mutta koen kyllä kirjoittavani ihmisistäni aina heitä ympäröivän yhteiskunnan jäseninä, en yksittäisinä atomeina. Luultavasti tämä taipumus on koulutukseni vahvistamaa.
Tänä keväänä ylioppilaaksi kirjoittanut kummityttömme valmistautuu parhaillaan valtiotieteellisen pääsykokeisiin. Lahjakkaana nuorena hänelläkin oli ja on edelleen monia muitakin vaihtoehtoja, eikä ole lainkaan varmaa, että ensimmäinen intuitio johtaa oikeaan. Kuullessani hänen valinnastaan nostin silti peukkuni pystyyn. Uskon, että hänen opiskeluvuosistaan tulee mielenkiintoisia. Uskon, että hän löytää aikanaan hyviä ja itselleen sopivia töitä. Monet mahdollisuudet ovat avoinna. On vain hyvä, ettei hän opintonsa aloittaessaan voi täsmälleen tietää, mitä hänestä isona tulee.
Blogikirjoitus on osa YKA70-juhlavuosikampanjaa.
Juha Itkonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja valtiotieteiden maisteri, jonka keväällä 2000 valmistunut gradu käsitteli Jari Sarasvuon siihenastista mediatarinaa.
