8.5.2015

 Hanna Holm 

Oikeilla raiteilla

Vuonna 1991 Porissa – kotikaupungissani – kuvattiin Veturimiehet heiluttaa -elokuvaa. Elokuva kertoo kahdesta lapsuusvuosinaan ystävystyvästä pojasta, ja heidän elämänpolkujensa erkanemisesta aikuistumisen kynnyksellä: toinen muuttaa opintojen perässä Helsinkiin, perustaa perheen, saa viran – toinen jää ”pämppäämään” kotikonnuilleen ja kokee lopullisen kohtalonsa katutappelun seurauksena. Tarina on jokseenkin stereotyyppinen, ja koko ”raina” jäikin lähinnä pikkupiirin suosioon. Minua, lukion […]

Vuonna 1991 Porissa – kotikaupungissani – kuvattiin Veturimiehet heiluttaa -elokuvaa. Elokuva kertoo kahdesta lapsuusvuosinaan ystävystyvästä pojasta, ja heidän elämänpolkujensa erkanemisesta aikuistumisen kynnyksellä: toinen muuttaa opintojen perässä Helsinkiin, perustaa perheen, saa viran – toinen jää ”pämppäämään” kotikonnuilleen ja kokee lopullisen kohtalonsa katutappelun seurauksena. Tarina on jokseenkin stereotyyppinen, ja koko ”raina” jäikin lähinnä pikkupiirin suosioon.

Minua, lukion viimeistä luokkaa käyvää teiniä, elokuva kuitenkin puhutteli. Elettiin 90-luvun lamavuosia, ja vastaavia tarinoita oli osunut lähipiiriini. Noihin aikoihin kohtasin myös ensirakkauteni, jonka johdattelemana sukelsin yhä syvemmälle luokkakysymysten pariin. Lääkäriperheen kuopuksena opin tuntemaan yksinhuoltaja-torikauppiaan arkea, ja sitä, mitä tarkoittaa elää ”kädestä suuhun”. Poikaystäväni – kuten äitinsäkin – oli lämminsydäminen ihminen, jota nakersi kokemus huonommuudesta – se oli puolestaan vaikuttanut elämänratkaisuihin.

Noina vuosina minussa heräsi vahva yhteiskunnallisen vaikuttamisen halu. Eläin- ja luonnonsuojelukentän tunsin jo, mutta nyt keskiöön nousivat yhteiskunnalliset asiat – halu taistella eriarvoistumista vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta. Aloin kiinnittää huomiota myös julkiseen keskusteluun, joka tuntui suorastaan yliolkaiselta sitä todellisuutta vasten, jota seurasin sivusta.

Kuvatun vuoden varrelle osuneet tapahtumat pistivät uusiksi myös omat tulevaisuudensuunnitelmani: lainaamani lääketieteellisen tiedekunnan pääsykoekirjat saivat väistyä valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykoekirjojen tieltä. Suorastaan ahmin sosiaalipolitiikka, sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Juttu oli se, että minä nimenomaan halusin yhteiskuntatieteilijäksi: halusin taistella oikeudenmukaisemman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan puolesta. Täynnä uskoa hain ja pääsin opiskelemaan sosiologiaa kahteen kaupunkiin, joista valitsin itselleni vieraamman Helsingin.

Veturimiehet heiluttaa -elokuvan päätähti Samuli Edelmann nousi sittemmin suureen suosioon, ja ensirakkauteni kariutui parin vuoden kaupunkien välisen pendelöinnin jälkeen. Intohimoni yhteiskuntatieteitä kohtaan sen sijaan syveni. Omiksi erityisaloikseni valikoituivat sittemmin humanitaarinen maahanmuutto, pakolaistyö ja ihmisoikeudet. Löysin sen oikean raiteen.

Kirjoitukseni perimmäinen tarkoitus on kertoa yksi tarina siitä, miten vahvoja vaikuttimia meillä YKAlaisilla on oman koulutusalamme valitsemiselle. Uskon vain harvan meistä ajautuneen opiskelemaan yhteiskuntatieteitä – sen sijaan väitän, että usean taustalla on samanlainen voimallinen vaikuttamistahto kuin itselläni. Yhteiskuntatieteilijän ammatti-identiteetti on vahva siinä kuin vaikkapa kutsumuksensa saaneen lääkärin.

Ollaan ylpeitä omasta alastamme: Motivoituneilla, uteliailla ja osaavilla yhteiskuntatieteilijöillä on keskeinen rooli sen suhteen, millaisen tulevaisuuden vuonna 2015 ystävystyvät ”veturimiehet” saavat.

 

Hanna HolmHanna Holm
Kirjoittaja on VTM (2001), joka työskentelee SPR Helsingin ja Uudenmaan piirissä pakolais- ja monikulttuurisuustyön suunnittelijana.  Holm on myös suorittanut kulttuuritietoisten työkäytäntöjen ja pakolaistyön täydennysopintoja sekä psykoterapeuttiopintoja. Vapaa-aikansa Holm viettää kahden murrosikäisen lapsen kanssa saaristossa liikkuen.

 

avatar
  Subscribe  
Ilmoita
Jaa artikkeli