Työ tekijäänsä opettaa – entä yliopisto?
Kun kritisoi yliopistoa työelämätaitojen opettamisen puutteesta, vastaukseksi saa ”työ tekijäänsä opettaa”. Yliopisto ei siis edes lähtökohtaisesti pyri valmistamaan meitä työelämään. Jos kaipaa käytännönläheisyyttä, olisi ollut syytä mennä opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Yliopiston lakiin kirjoitettu tarkoitus on tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva ylin opetus. Itselleni tuli fuksina jopa yllätyksenä, miten kaukana oltiin työelämästä ja reaalimaailmasta. Tuntui, että samassa […]
Kun kritisoi yliopistoa työelämätaitojen opettamisen puutteesta, vastaukseksi saa ”työ tekijäänsä opettaa”. Yliopisto ei siis edes lähtökohtaisesti pyri valmistamaan meitä työelämään. Jos kaipaa käytännönläheisyyttä, olisi ollut syytä mennä opiskelemaan ammattikorkeakouluun.
Yliopiston lakiin kirjoitettu tarkoitus on tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva ylin opetus. Itselleni tuli fuksina jopa yllätyksenä, miten kaukana oltiin työelämästä ja reaalimaailmasta. Tuntui, että samassa määrin kuin lukion tehtävä oli valmistaa ylioppilaskirjoituksiin, niin maisteritutkinnon tähtäin oli valmistaa tohtoriopintoihin. Mitä yliopistolla on tarjota meille, joille tutkimuksen teko ei ole intohimo ja gradunkin tilalle kaipaisi vaihtoehtoisia tapoja opinnäytetyöhön?
Entä mitä työnantaja olettaa meidän osaavan 300 opintopisteen jälkeen? Työnantajilla on yhä tänäkin päivänä heikko ymmärrys siitä, mitä yhteiskuntatieteiden maisteri osaa, emmekä me ole juurikaan kehittyneet sen kertomisessa. Tilannetta ei helpota se, että meitä on niin moneksi, että lähes jokaisella on erilainen tutkinto. Ei ihme, jos yhteiskunta-alan identiteetti on hukassa aika ajoin. Tunnustan sen itsekin, että vaikka valmistumiseen on aikaa enää päiviä, en osaa täysin pukea sanoiksi, mitä osaan. Kysymykseen ”mikä susta tulee isona”, ei löydy vieläkään vastausta, vaikka vaihtoehdot ovatkin rajautuneet.
Monessako työpaikkailmoituksessa etsitään kykyä kriittiseen ajatteluun tai tiedonhankintataitoja? Rohkenen myös väittää, että niitä olisi saattanut oppia viittä vuotta vähemmässä ajassa. Itsehän olen käyttänyt tuon 300 opintopisteen keräämiseen laittoman pitkät seitsemän vuotta, sillä olen työskennellyt ja pyörinyt järjestöhommissa opintojen ohella. Minua ihmetyttääkin, millaiset ovat viidessä vuodessa putkea pitkin valmistuneen maisterin työelämätaidot, jos hänellä ei ole lainkaan järjestö- tai kesätyökokemuksia. Kirjapaketeista niitä ei juuri saa.
Yhteiskuntatieteilijäseminaarissa 13. marraskuuta puhuttiin paljon yhteiskunta-alan koulutuksen roolista ja sen merkityksestä. Puhuttiin myös teorian siirtämisestä käytäntöön. Siellä minun ajatustapaani ravisteltiin: mitä jos yliopiston ei kuulukaan opettaa työelämätaitoja? Jos yliopisto luopuisi jalompien aatteiden, kuten yhteiskunnallisen valistuneisuuden ja kyseenalaistamisen opettamisesta, kuka sitä tekisi? Jos yliopisto valmistaisi meitä olemassa olevaan työelämään, tulisiko meistä riittävän joustavia pärjäämään muuttuvassa työelämässä tai jopa muuttamaan sitä itse?
Kansantalouden palveleminen ei voi kuulua yliopiston perusajatukseen. Siihen kuuluu sivistäminen ja puolueettoman tiedon tuottaminen.
Mihin leiriin itse kuulut? Jatketaan keskustelua!
Heidi Niinikoski
Kirjoittaja opiskelee yhteiskuntapolitiikkaa Jyväskylän yliopistossa ja on Suomen Yhteiskunta-alan Ylioppilaat ry:n vuoden 2015 puheenjohtaja.
Twitter: @hei_nii
*”viittä vuotta lyhyemmässä ajassa”. Yliopisto ei ole ammattiin valmentava koulu, eikä sitä kannata siltä odottaa. Jos tutkimuksen teko ei ole intohimo, voi kai mennä ammattikorkeakouluun?