Umpioitunut yhteiskunnallinen keskustelumme
Yhteiskunnallisen keskustelun areenana maatamme on usein kutsuttu “yhden totuuden Suomeksi”. Kansallisen yhtenäisyyden korostaminen on historiallisesti auttanut meitä selviytymään suurvaltojen paineessa. Sen sivutuotteena olemme kuitenkin jääneet ikään kuin pysyvästi henkiseen keskusteluilmapiiriin, jonka on vaikea sietää moniarvoisuutta, erimielisyyttä tai sitä, että avainkysymyksissä ei löydettäisi yhteistä kansallista konsensusta. Kun joku kehtaa olla sitkeästi ja perustellen eri mieltä, häneen […]
Yhteiskunnallisen keskustelun areenana maatamme on usein kutsuttu “yhden totuuden Suomeksi”. Kansallisen yhtenäisyyden korostaminen on historiallisesti auttanut meitä selviytymään suurvaltojen paineessa. Sen sivutuotteena olemme kuitenkin jääneet ikään kuin pysyvästi henkiseen keskusteluilmapiiriin, jonka on vaikea sietää moniarvoisuutta, erimielisyyttä tai sitä, että avainkysymyksissä ei löydettäisi yhteistä kansallista konsensusta. Kun joku kehtaa olla sitkeästi ja perustellen eri mieltä, häneen suhtaudutaan hulluksi tai vaaralliseksi leimaten, kuolleeksi vaieten tai loukkaantumisreaktiolla torjuen.
Tämä mielensäpahoittajaperinteemme on painunut mieleen syvälle ja sillä on vähintään tuhatvuotinen historia. Jo tarinassa talonpoika Lallin piispa Henrikin surmaamisesta tiivistyy vahva “Minuahan et mihinkään integroi!” -asenne ja vihamielisyys uusia ja ulkomaisia ajatuksia kohtaan. Sama asenne kiteytyy kirjailija Tuomas Kyrön mielensäpahoittajahahmossa: mieluummin entinen kuin tuleva, pysyvyys kuin muutos, maaseutu kuin kaupunki, koti- kuin ulkomaa. Silti jotkut vielä ihmettelevät, mistä perussuomalaisten kannatus kumpuaa.
Professori Esko Valtaoja kirjoitti äskettäin (TS 2.6.2015) tästä mielensäpahoittajien utopiasta ja sivalsi samalla osuvasti yhteiskuntatieteilijöitä: ”Ainoana lohtuna on, että tätä yhteistyökyvytöntä porukkaa yrittää nyt johtaa insinööri eikä valtiotieteilijäpoliitikko. Insinööri sentään on koulutettu saamaan rikki mennyt masiina käyntiin eikä vain maalaamaan se hyvän näköiseksi kauden muotiväreillä.” Tämä synnytti tietysti lisää insinööri vs. valtiotieteilijä -nokitteluja ja yllätys yllätys, molemminpuolista mielensäpahoittamista. Vaan minäpä en mieltäni pahoittanut, vaan toivotan tällaiset uudet näkökulmat ja osuvat karikatyyrit aina tervetulleiksi! Kriitikko on ystäväsi, koska hänen palautteensa kautta voit aina kehittyä paremmaksi!
Tämä mielensäpahoittajaperinteemme on painunut mieleen syvälle ja sillä on vähintään tuhatvuotinen historia. Jo tarinassa talonpoika Lallin piispa Henrikin surmaamisesta tiivistyy vahva “Minuahan et mihinkään integroi!” -asenne ja vihamielisyys uusia ja ulkomaisia ajatuksia kohtaan.
Suomalaisessa keskustelussa ei yleensä seurata kansainvälisiä keskusteluita, ellei niillä ole suoraa vaikutusta meihin. Esimerkiksi ajankohtaisessa Eurooppa-politiikassa mediamme kyllä taivastelee Kreikan ongelmia, koska pelkäämme joutuvamme niiden maksumiehiksi, mutta samanaikaisesti esim. Saksassa ja Ranskassa parhaillaan erittäin vahvasti esillä olevia aloitteita EU:n talousintegraation syventämisestä ei ole meillä noteraattu oikein missään. Liian harva meistä lukee ulkomaisia sanoma- tai aikakauslehtiä ylipäänsä. Helena Petäistön ansiokkaat Eurooppa-reportaasit asioiden taustavaikuttimista poikkeuksena vahvistavat säännön ja edesmennyttä Erkki Toivasta on jo suorastaan ikävä.
Mutta vaikkemme sitä aina muista, näe tai hyväksy, Eurooppa ja maailma ovat jo täällä, keskuudessamme jo vuosisatoja. Kansamme kielen, kulttuurin ja identiteetin yhtenäisyyden muovaajat kuten Lönnrot, Sibelius, Topelius, Edefelt, Gallen-Kallela ja jopa Mannerheim hakivat vaikutteensa ja innoitusta ulkomailta ja olivat yleensä taustaltaan ruotsinkielisiä. Nykypäivänä meitä ympäröi historiallinen eurooppalainen kulttuuriperintö: päivittäin näkemämme ja kokemamme arkkitehtuuri, musiikki, kirjallisuus, elokuvat, taide, teatteri, ruoka ja juoma ovat suurelta osin tuontitavaraa. Olisiko jo aika muuttaa asenne mielensäpahoittamisesta mielensä rikastuttamiseen?
Arto Aniluoto
Kirjoittaja on VTM, Eurooppalainen Suomi ry:n toiminnanjohtaja ja Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n hallituksen varajäsen