9.1.2020

Mikä on paras tapa vaikuttaa ilmastopolitiikkaan?

Miten saadaan kunnianhimoa ilmastotoimiin? Yksilön teoilla vai yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttamalla? Tämä on ikuisuusdebatti ilmasto­keskustelussa. Olen käynyt samaa debattia itseni kanssa.

Kun poliitikoilta kysyy heidän näkemyksiään talouspolitiikasta, harva vastaa kertomalla henkilökohtaisesta taloudestaan. Siis siitä, kuinka paljon on velkaa, miten kuluttaa rahansa tai säästää eläkepäiviään varten.

Kun kysytään ilmastopolitiikasta, moni ryhtyy kertomaan anekdootteja, miten on vähentänyt autoiluaan ja lisännyt kierrätystä ja kertoo, miten lautasella on nykyään vähemmän lihaa.

Minua häiritsi pitkään, että ilmastokysymyksissä mennään heti henkilökohtaiselle tasolle. Ikään kuin poliittisilla päättäjillä ei olisi valtaa päättää näistä asioista koko yhteiskunnan tasolla.

Usein viitataan Suomen ympäristökeskus SYKEn tutkimuksesta peräisin olevaan lukuun, jonka mukaan 68 prosenttia Suomen ilmastopäästöistä syntyy kotitalouksien kulutuksesta. Eli siitä, miten asumme, liikumme, syömme ja mitä ostamme.

Lukua käytetään oikeutetusti osoittamaan, että arjen valinnoillamme on oikeasti väliä. Ongelma on, että kaikesta valistuksesta huolimatta hyvin harva tekee ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta oikeita arjen valintoja.

Äskettäisessä gallupissa 65 prosenttia suomalaisista sanoi torjuvansa ilmastonmuutosta kierrättämällä. Sillä ei ole isossa kuvassa juurikaan merkitystä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Oikeasti vaikuttavissa asioissa – asumisessa, liikkumisessa ja ruokavaliossa – vain noin 25 prosenttia suomalaisista on tehnyt edes joitain muutoksia.

Myös vastuullisesti toimivalla on paheensa. Hommaan liittyy aimo annos kaksinaismoralismia, kun yksinomaan vegaaniruokaa syövä hipsuli lentää toiselle puolelle maailmaa joogaamaan ja etsimään itseään, tai piipahtaa viikonlopuksi Berliiniin juomaan kauramaitolattea.

Itse syön juustoja lähes samaan tahtiin kuin kymmenen vuotta sitten, vaikka tiedän juuston hiilijalanjäljen olevan lihaa suurempi.

Suomesta ei varmaankaan löydy ketään, jonka vuosittainen hiilijalanjälki olisi globaalisti kestävällä tasolla, eli noin kaksi tonnia hiilidioksidia. Suomalaisen keskimääräinen hiilijalanjälki on noin kymmenen tonnia.

Kuluttajavaikuttamisen ongelma on, että se perustuu vapaaehtoisiin valintoihin. Niin kauan, kun vastuullisempi vaihtoehto on kalliimpi tai muuten vaivalloisempi hankkia, valitsee valtaosa ihmisistä ilmaston kannalta huonomman vaihtoehdon. Edelläkävijät voivat taputtaa itseään selkään, mutta muuttaako heidän valintansa todella maailmaa? Palaan tähän vielä.

Vapaaehtoisia vastuullisia kulutusvalintoja voisi verrata siihen, että liikenneturvallisuutta ryhdyttäisiin parantamaan alentamalla nopeusrajoituksia. Uudet alemmat nopeusrajoitukset olisivat kuitenkin vapaaehtoisia, eikä niiden rikkomisesta tulisi sakkoja. Kuinka moni ajaisi uusien rajoitusten mukaisesti?

En missään nimessä halua vähätellä vastuullisia valintoja tekeviä ihmisiä. Pyrin itsekin valitsemaan vastuullisesti. Vaihtoehtoja ei ole. Pelissä on lasteni tulevaisuus. Jos tiedostaa ilmastonmuutoksen aiheuttaman uhan vakavuuden, on vaikea ymmärtää, miksei niin moni näytä välittävän.

Käytännössä riittävän moni ei koskaan tee vastuullisia valintoja vapaaehtoisesti.

Silti on aika puhkaista kuvitelma, että pelkillä kuluttajavalinnoilla voidaan pysäyttää ilmastonmuutos. Se on teoriassa mahdollista, mutta käytännössä riittävän moni ei koskaan tee vastuullisia valintoja vapaaehtoisesti.

Ilmastonmuutoksesta on puhuttu kohta 40 vuotta. Emme voi enää odottaa koko ajan nurkan takana lymyävää kuluttajien massaheräämistä vastuullisuuteen.

Mutta, voisiko suhteellisen pieni vastuullisia kuluttajavalintoja tekevä joukko sittenkin edistää isoa systeemitason rakenteellista muutosta?

Olin pitkään sitä mieltä, että ilmastotoimiin saadaan vauhtia vain poliittisen vaikuttamisen kautta. Tein töitä ja vaikutin kansalaisjärjestöissä, joissa pyrittiin esimerkiksi lobbaamalla vaikuttamaan suoraan päätöksentekoon. Ajattelin, että muutos syntyy vasta, kun poliitikot muuttavat sääntöjä.

Viime vuosina olen tajunnut, että ilmastotoimissa aloitteita eivät oikeastaan koskaan ole tehneet poliitikot. Paine muutokseen on aina tullut ulkopuolelta: tutkijoilta, järjestöiltä ja yhä enemmän nuorilta, kuluttajilta ja elinkeinoelämältä.

Voimme syyllistää päättäjiämme riittämättömistä ilmastotoimista, mutta ainakin demokratioissa todellinen syyllinen taitaa katsoa itse kutakin meistä peilistä.

Päättäjämme tekevät juuri sellaista ilmastopolitiikkaa, jota me kansalaiset ja äänestäjät heiltä vaadimme.

Iso osa poliittisista päättäjistämme on ilmastopolitiikan osalta pihalla kuin lumiukot. Ei tämä pelkästään heistä johdu. Heidät on valittu eduskuntaan hoitamaan ihan muita asioita.

Ilmastopolitiikka muuttuu kunnianhimoisemmaksi vasta kun kansalaiset alkavat riittävissä määrin sitä vaatia. Tästä nähtiin esimakua kevään 2019 eduskuntavaaleissa, joita voi syystäkin sanoa ilmastovaaleiksi.

Ilmastovaalien lopputuloksena syntyi hallitusohjelma, jonka ilmastotavoitteet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Vaalien ja hallitusohjelman laatimisen jälkeen on kuitenkin näkynyt merkkejä, että haluja tarvittaviin toimenpiteisiin ei löydy edes hallituksesta, joka on itse asettanut kunnianhimoiset tavoitteet.

En usko, että päättäjillä on rohkeutta tarvittaviin ilmastopäätöksiin, ellei heillä ole niihin kansalaisten tukea. Päättäjämme tekevät juuri sellaista ilmastopolitiikkaa, jota me heiltä vaadimme. Tarvitsemme keinoja, joilla viestiä päättäjille, myös vaalien välissä, että olemme valmiita muutokseen ja että haluamme olla osa sitä.

Tässä mielessä yksilötason ilmastoteoilla voi sittenkin olla kokoaan suurempi vaikutus.
Arjen ilmastotekojen merkitys ei piile hiilidioksidipäästöjen syynäämisessä grammojen tarkkuudella. Yksittäiset valinnat edistävät tarvittavaa kulttuurin muutosta ja ovat samalla viesti ihmisille ympärillämme: Täällä toimitaan!

Tarvitsemme isoja rakenteellisia ratkaisuja, jotka vähentävät päästöjä. Mutta eivät ne rakenteelliset ratkaisut taivaalta tipu. Politiikka kuvastaa aina ajan henkeä.

Minkälaisen viestin lähetämme päättäjille, jos vain jatkamme kuluttamista entiseen malliin?

Diskurssit ja normit muuttuvat vain, kun niitä muutetaan. Greta Thunbergin aloittama nuorten ilmastoliike on tästä erinomainen esimerkki. Pienetkin ilmastoteot ovat tärkeitä. Ne auttavat rakentamaan tarinaa, narratiivia, jossa kannamme kollektiivista vastuuta ilmastonmuutoksesta.

Ilmastoteot ovat myös väylä onnelliseen elämään. Ne tekevät arjesta merkityksellisemmän ja rikkaamman, ne rakentavat omia arvoja vastaavaa elämää.

Tutkimusten mukaan arjen ympäristövalinnat vaikuttavat yksilön onnellisuuteen. Mitä kestävämpää arkea ihminen elää, sitä tyytyväisempi hän on elämäänsä. Vastaavasti tyytyväisemmät ihmiset tekevät ympäristölle kestävämpiä valintoja.

Ilmastokriisi ratkeaa vasta, kun yhteiskunnan rakenteet muutetaan ilmastoystävällisiksi. Toisaalta, mikään rakenne ei nytkään pakota ylikuluttamaan, ostamaan pikamuotia, lentämään lomalle tai ajamaan isopäästöistä autoa.

Ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, että on aika kysyä, voisimmeko lopettaa väittelyn poliittisen tason vaikuttamisen ja yksilön valintojen paremmuuden välillä. Homma ratkeaa, kun kannamme vastuuta kaikilla tasoilla.

Miksi emme ryhtyisi kantamaan vastuuta jo nyt – eikä vasta sitten, kun on liian myöhäistä?

 

Niklas Kaskeala on valt. yo. ja yhteiskuntavastuujohtaja Compensatessa sekä puheenjohtaja Protect Our Winters Finland -ilmastojärjestössä.

 

Jaa artikkeli

Ilmiöt