28.11.2017

Blogi laittoi pisteen hiljaisuudelle

Vuoden yhteiskuntatieteilijä Koko Hubara on ruskea, mutta suomalainen. Hän on kokenut syrjintää ja väheksyntää, mutta ei ole antanut sen lokeroida itseään. Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut valitsi hänet Vuoden yhteiskuntatieteilijäksi marraskuun Yhteiskuntatieteilijäpäivässä.

Koko Hubara oli ujo nuori. Hän ei uskaltanut tuoda mielipiteitään esille, eikä hänen unelmistaan kysynyt kukaan. Hän oppi olemaan hiljaa. Kotona oli kuitenkin pakko puhua rasismista: hänen äitinsä on suomalainen ja isänsä jemeninjuutalainen.
Keväällä 2015 Suomessa pidettiin eduskuntavaalit. Maahanmuutosta, rasismista ja rajojen sulkemisesta puhuttiin paljon. Jo vuosia toimittajan töitä tehnyt Hubara oli juuri alkanut kirjoittaa blogia elämästään ruskeana tyttönä.
– Kavereita minulla oli silloin Facebookissa reilusti alle sata. Päällimmäisenä ajatukseni oli, että ainahan tekstin saa sieltä otettua pois, jos kukaan ei tykkää, Hubara muistelee.
”Unohdatko säkin aina, että olet ruskea?” -teksti sai
21 000 jakoa. Ensimmäisestä kirjoituksesta oli kulunut vain pari viikkoa, kun Hubaraa jo kutsuttiin radiohaastatteluihin ja aamutelevisioon. Blogi palkittiin parhaana yhteiskunnallisena blogina A-Lehtien Blog Awards -gaalassa.
– Tämä kaikki oli hämmentävää ja kyseenalaistavaa. En ollut havitellut suurta julkisuutta, mutta samalla koin, että otetaan tämä nyt vastaan: sanon, mitä ajattelen, on kyse sitten politiikasta, pakkopalautuksista tai valkoisuudesta. Vaikka kirjoituksillani ei alun perin ollut mitään agendaa, hyvin pian tavoitteekseni muodostui rakentaa sellainen julkisen keskustelun tila, jossa ruskeat ihmiset voivat puhua itseään koskevista asioista, eivät ainoastaan selittää valkoisille, miltä rasismi tuntuu, hän toteaa.

Luokkaretki toiseen todellisuuteen

Lukion jälkeen Hubara ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Ällän papereilla ja ysin keskiarvolla hänelle ehdotettiin koulussa lähihoitajan työtä tai yliopistossa suomi toisena kielenä -tutkintoa.
– Olen työläisperheestä, mutta se ei tarkoita, etteivätkö vanhempani olisi sivistyneitä, Hubara korostaa.
– Lapsuudenkodissani ei ole koskaan tehty eroa korkeakulttuurin ja massakulttuurin, tai vaikkapa politiikan ja uskonnollisuuden, räpin ja klassisen musiikin välille.
Mutta lähipiirissä ei ollut ketään, joka olisi käynyt yliopiston ja auttanut selvittämään, kuinka haetaan opiskelemaan. Hubara koki olevansa yksin ja päätti pitää välivuoden. Sadan lähetetyn työhakemuksen jälkeen hän sai kutsun yhteen työhaastatteluun.
– Päädyin Lauttasaareen kaupan kassalle, hän kertoo.
Seuraavana keväänä Hubara haki Helsingin yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa, mutta parin vuoden opintojen jälkeen väsyi uudestaan ja keskeytti opinnot.
– Olin 20-vuotias ja tunsin itseni muiden joukossa yksinäiseksi ja erilaiseksi. Ajatus siitä, että onko tosiaan niin, että akatemiassa ei ole mitään, mikä liittyy minunlaisiini ihmisiin, ei jättänyt minua rauhaan, Hubara toteaa.
Hubara oli aina ilmaissut itseään kirjoittamalla ja hengähdystauon aikana hänelle selvisi, että hän haluaa lukemaan yliopistolle viestintää. Elettiin vuotta 2004. Opiskeluaika venyi loppujen lopuksi kymmeneksi vuodeksi, ja pääaineeksi pääsykokeen kautta tuli sosiaalityö.

Alusta samankaltaisuudelle

Suurin juttu Hubaralle on ollut oman median perustaminen.
– Visio syntyi kesäkuussa 2016, kun olin mukana tekemässä Imageen numeroa, jonka tekijäkunta oli itseni tavoin ei-valkoisia. Minulla oli siinä vaiheessa tuhansia seuraajia ja blogista oli tullut jo brändi. Mietin silloin, että mitä seuraavaksi, Hubara kertoo.
Pohdinta johti henkilökohtaisen blogin lopettamiseen ja Ruskeat Tytöt -verkkomedian perustamiseen. Lokakuussa 2017 Hubara irtisanoutui vakituisesta työstään projektikoordinaattorina A-klinikkasäätiön Lasinen lapsuus -projektissa. Verkkomedia työllisti siinä vaiheessa jo kaksi vakituista ja kaksi osa-aikaista työntekijää sekä pyöritti parinkymmenen freelancerin verkostoa Lontoota ja New
Yorkia myöten.
– Tämä on ollut melkoinen vuosi; kaiken tämän lisäksi Like Kustannus julkaisi ”Ruskeat Tytöt – Tunne-esseitä” -kokoelman keväällä 2017 ja käänsin Bad feminist -kirjan yhdessä Anu Partasen kanssa. Nyt tekeillä on apurahan turvin uusi kirja, tällä kertaa kaunokirjallisuutta, Hubara paljastaa.
– Kaikki tekijät ovat ruskeita ihmisiä. Tämä on tietoinen valinta. Olemme luoneet turvallisen ympäristön keskenään samassa asemassa olevien ihmisten kesken ja myös antaneet mahdollisuuden heille, jotka eivät sitä muuten saa, Hubara selventää.
– Toimintamme perusta on se, että ihmisen elämässä voi olla useita risteäviä tekijöitä, kuten vaikkapa ihonväri, jotka vaikuttavat hänen mahdollisuuksiinsa tulla nähdyksi tai kuulluksi.
– RT LIT AKATEMIA eli Ruskeat Tytöt Literature kannustaa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tulemaan esille kirjoittamisen kautta. Minulla siitä on henkilökohtaista kokemusta, Hubara tietää.
Lokakuussa 2017 yritys tuli kolmanneksi Vuosisadan rakentajat -kilpailussa ja sai Koneen säätiön, Jenny ja Antti Wihurin rahaston ja Kulttuurisäätiön 150 000 euron apurahan.

Ihan tavallinen ihminen

– En ole puoliksi suomalainen ja puoliksi jemeniläinen; puoliksi kristitty ja puoliksi juutalainen; puoliksi suomenkielinen ja puoliksi hepreankielinen. Asiat eivät sulje toi­siaan pois, olen kaikkea kokonaan, hän sanoo.
– Minulta kysytään jatkuvasti, mistä olen kotoisin tai minulle puhutaan kaupassa englantia. Vaikka itse jo unohtaisin, muut muistuttavat, että olen erilainen. Itse haluaisin vain olla tavallinen ihminen, vaikka satun olemaan ruskea.
Hubara kiittää vanhempiaan siitä, kuinka paljon he ovat nähneet vaivaa, että isän puolen suku ja kulttuuri ovat olleet tasapuolisesti läsnä hänen elämässään, vaikka hän on aina asunut Suomessa.
– Isäni on opettanut minulle ja pikkusiskoilleni heprean kielen. Olen myös viettänyt paljon aikaa Israelissa isovanhempieni ja serkkujeni kanssa; unohtamatta tietenkään Suomen isovanhempien merkitystä elämässäni. Äidinäiti oli Karjalan evakko. Juurettomuus ja oman historian hengissä pitämisen tärkeys tulivat etenkin mummiltani.
Tärkeitä ihmisiä Hubaran elämässä ovat olleet myös kaksi kannustavaa äidinkielenopettajaa. Heillä on ollut suuri rooli siinä, mikä hänestä on tullut.
– Sain juuri yläkoulun aikaiselta opettajaltani viestin, jossa hän kertoi ilolla seuranneensa kuulumisiani. Hän rohkaisi minua aikoinaan lähettämään kirjoituksiani Nuoren Voiman liittoon ja oli yksi niistä harvoista aikuisista, jotka eivät koskaan kyselleet taustoistani.
Hubara pohtii usein, minkälaisen maailman haluaa tyttärelleen antaa; miten voi katsoa tätä silmiin ja sanoa, että on tehnyt kaikkensa.
Vuoden yhteiskuntatieteilijän -titteli tuli Hubaralle täytenä yllätyksenä. Hänen ensireaktionsa oli naurunsekainen ”tuliko väärään osoitteeseen?”
– Otan tämän toki ilolla vastaan. Toivon, että olen esimerkki siitä, että polkuja yhteiskunnalliseksi toimijaksi on erilaisia. Vaikka sinulla ei ole oikeaa taustaa tai käsitteet ovat hukassa, se on ihan ok. Mikään ei ole yksiselitteistä. Elämä voi lokeroida sinut, mutta sitä vastaan pitää pystyä taistelemaan.

Jaa artikkeli